Aivan tavallinen sunnuntaiaamu. Kello on puoli kymmenen ja astelen kirkkopihan polulla kohti kirkon ovea. Alkavan kevään auringonsäteet yrittävät lämmittää poskia edellisen pakkasyön jälkeen talvisen viiman pörröttäessä hiuksia suuhun. Viimeiset (toivottavasti) lumet narahtelevat kenkien alla, muuten on hiljaista. Kävellessäni mietin, kuinkahan usein olen tässä astellut palvelustehtävääni kuorolaisena. Kaikki on niin tuttua. Avaan raskaan kirkonoven tietäen, että kaikesta tavallisuudesta huolimatta – tänään mikään ei ole tavallista.

Täällä Espanjan takamailla on aikaa seurata paikallista elämänmenoa, kokea ja oppia uusia asioita.
Otetaanpa esimerkiksi vaikka messut.

Kylässä, jossa mieheni Taunon kanssa asumme, on vain katolinen kirkko, Äiti-kirkko, kuten joku sanoisi.

Kävelen pitkin ruohottunutta polkua Espanjan sydänmailla, kaukana kaikista turistialueista. Elämä täällä on hyvin yksinkertaista, kuten nämä polutkin.

Nu när turistäsongen är över så träder den grekiska kulturen fram på ett helt annat sätt och vi får ta del av lokalbefolkningens sätt att leva. Jag känner mej hemma med korstecknet sedan tidigare och jag tycker det är ett så fint tecken som rymmer så mycken omsorg och förbön samtidigt som man välsignar istället för att förbanna. Det senare är vi finländare bra på!